Erittäin filosofista.

Kahden aiemman postauksen tärkeimmät näkökohdat liittyivät dualistisesti virittyneen tietämiskäsityksen ja siihen nojautuvan filosofian ongelmallisuuteen. Dualismilla tarkoitan tässä kohtaa mielen taipumusta lokeroida todellisuutta; minä, maailma, subjekti, objekti, tietäminen… Esitin, että todellinen filosofia on dualismin ylittävää viisauden rakastamista. Mitä tarkoitan?

Filosofi rakastaa viisautta. Lauseessa on subjekti, objekti ja tekemistä tai tapahtumista kuvaava verbi. Siispä näyttää siltä, että olen projektini ensi askeleella pudonnut dualismin ansakuoppaan. Teen täsmälleen sen, mitä kehotan välttämään. Mystikko voisi tässä kohtaa zeniläisittäin todeta, että ”ne jotka tietävät eivät puhu ja ne jotka puhuvat, eivät tiedä” ja sen jälkeen vaieta. Tämä voisi olla viisasta. Viisasta vaikenemista.


On totta, että sanat voivat viedä harhaan. Mystikko karttaa sanoja ja viittaa kontemplatiiviseen kokemukseen, jossa ihminen ja pyhä ylikäsitteellisesti kohtaavat. Ymmärrän mystikkoa. Muistutan kuitenkin, että viisaasti asetetut sanat voivat myös saada alkuun totuuden löytämisen prosessin. Vaikka dualismin ansakuoppa on lohduttoman syvä, voivat totuutta ilmentävät sanat olla apuna henkisiä tikapuita rakennettaessa.

Dualismia hengittävälle ihmiselle dualismin ylittävä viestintä kuulostaa oudolta. Hämmentävältä. Järjettömältä. Parhaimmillaan se saattaa kuulostaa kauniilta. ”Kyllä on kaunista ja runollista, mutta mitä tekemistä sillä on todellisuuden kanssa?”, dualisti ihmettelee. Eväät henkisten tikapuiden tekoon tulisivat siis olla dualistisesti laaditut. Dualistinen ruoansulatus sietää vain dualistista ravintoa. Siksi lauseemme subjekti, filosofi (1), rakastaa (2) viisautta (3).

(jatkuu...)

-gs

(kuva "Blessed are they who hunger and thirst after Righteousness"
detail by Tiffany www.stainedglassphotography.com")